Se, että alkaa käydä tavallista useammin viikonloppuisin porukoilla, vaikka ei oikein edes ehtisi ja vaikka yleensä on vieraillut pikemminkin velvollisuudentunnosta kuin omasta halusta, on selvä merkki yksinäisyydestä. Onhan se sentään kiva, että voi huutaa sisään tullessa, moit ja ketään kotonat ja että voi syödä yhdessä ja huikata jollekulle hyvät yöt, vaikka nukkumaan käykin yksin. Eikä sekään ole niin paha, kun sänky on niin pieni, ettei siinä toiselle sijaa olisikaan.

Viikolla yhtenä päivänä kärsin suunnattomasta sosiaalisesta puutteesta, enkä edes törmännyt yhteenkään tuttavaan. Kun kaveri vielä perui illan tapaamisen. Tajusin, ettei mulla oikeen oo ketään kelle soittaa, kun ihmiskontaktin tarve iskee. Että tarvii seuraa lyhyellä varotusajalla. Mä olin se, jolle ihmiset ennen soitti aina sosiaalisen puutostilan iskiessä. Tiedättekö, sellaisen en selviä tästä päivästä, jos en nää jota kuta -tunteen? Nyt ihmiset eivät enää asu yksiöissä tai soluhuoneissa vaan perheasunnoissa. Kaikki tapaavat ainakin jonkun joka päivä. Ihmisillä on suurempi tarve olla hetki yksin. Luultavasti vika ei kuitenkaan ole muissa. Siinä, ettei ne ehi. Vaan siitä, etten mä osaa olla pieni ja säälittävä. Tarvitseva. Saanko pliis vaan syyttää muita?