En ole oikeastaan koskaan tunnistanut sanaa vauvakuume. Itsellä kun lapsen haluaminen ei ole mikään irrallinen vaihe, vaan mä olen niin kauan kuin muistan halunnut lasta. Nykyään tunne vasta onkin koko ajan esillä, kun kerta on tarpeeksi vanha ja omasta mielestä aivan valmis. Mutta kun se mies puuttuu.

Tällä hetkellä mulla on kuitenkin jokin tavallistakin kovempi pesänrakennusvietti. Mulle ei saa näyttää lapsia, pinnasänkyjä, verhokankaita, kakkuvuokia, ompelukonetta tai yhtään mitään. Tekis mieli vaan heittää opinnot hetkeksi syrjään ja leikkiä kotia. Mutta ei. Yksin ei voi leikkiä kotia. (Sohvan tosin ostin, eli hiukka sisustusta kuitenkin.) Lasta odottavan kaveripariskunnan kanssa asuntonäyttelyssä käynti teki aivan tunteelliseksi. Kun ne on niin sulosia ja ihania.

Meikän pitää vaan opiskella. Ei sillä, ettenkö rakastaisi opiskelua. Juuri eilen eräs kaveri totesi: "Miten sä voit olla noin innoissas jostain opiskelutehtävästä." Ehkä alan työnarkkari tutkijaksi ja vanhaksi piiaksi, kunhan olen tarpeeksi vanha.

Keväällä tilanne joko paranee tai pahenee huomattavasti. Silloin moni tuttu saa vauvan. Ehkäpä pääsen purkamaan hoivaviettiäni. (Katselin jo ihan innoissani lastenvaateohjeita ompelulehdistä. Näin ison ihmisen vaatteissa kestää niin kauan tehä, ettei ne koskaan valmistu. Nimim. Parikin projektia kesken.) Eräät naapurit jo sanoivat, että voivat ihan mielellään antaa vauvansa mulle yölainaan. Saisivat kerrankin nukkua.