Kun matkustaa bussissa selkä menosuuntaan, näkee tututkin maisemat uudesta näkökulmasta. Eikä tämä uusinäkökulma ole sen väärempi kuin se tavallinenkaan. Junassakin ehtii miettiä elämän ristiriitaisuuksia: elämän ja naiseuden.

 

On kummallista, miten toisaalta haluaa perheen: miehen ja lapsia ja puutalon, jonka pihassa, omenapuiden alla voi viettää kesäpäivää kuunnellen lasten itkua ja naurua. Painaa päänsä miehen olkapäätä vasten. Rakastaa, riidellä ja antaa anteeksi. Ja kuitenkin samaan aikaan vihaa sitä, että on kasvatettu hyväksi puolikkaaksi ─ sellaiseksi, joka täydentää jotakuta toista ja jonka täytyy etsiä se toinen täydentyäkseen. Vihaa sitä, ettei yksinäistä nuorta naista pidetä oikeasta aikuisena, ei perheenä, ei minään. Kummeksuu sitä, että opintotukilomakkeeseen täytyy kirjoittaa myös vanhempien osoite. Kummeksuu, vaikka on tuleva virkamies ja samaan aikaan myös ymmärtää, miksi yhteiskunta toimii niin. Kaveri meni naimisiin. Enää ei vanhempien osoitteella ole väliä. Miehen kanssa kaverista tuli aikuinen, oikea ihminen, vaikka on samanikäinen.

 

Miten ristiriitaisia ajatuksia mahtuukaan yhteen päähän? Vaikka toisaalta ei halua mitään muuta niin paljon kuin olla kaksilo, kahdesta yksilöstä muodostuva elementti, niin toisaalta voi silti haluta kasvaa itselliseksi. Itsenäiseksi on helppo tulla, joskus jopa pakko. Itsenäinen on sellainen, joka pärjää ilman muita. Itsellisyys on jotain suurempaa. Se on sitä, ettei tarvitse tai kaipaa muita. Se ei ole selviytymistä vaan yhtä tasapainoinen olotila kuin täydellisesti yhteen hitsautunut kaksilo. En tiedä, onko kumpaakaan mahdollista saavuttaa ─ ehkä kumpainenkin olisi, jos osaisi päättää kumpaa haluaa.

 

Jonain keväisenä päivänä alkoi taas ärsyttää se, kuinka minut onkaan kasvatettu perinteisiin sukupuolirooleihin. Veroilmoituksen teko oli vaikeampaa kuin sen kuuluisi olla, makuuhuoneessa taulu odottaa poraajaa ja pyörääkään ei voi ottaa käyttöön, kun sitä ei itse saa kesäkuntoon. Ylpeys ei kuitenkaan anna lupaa soittaa miehelle. Kuin todistaakseni itselleni kykeneväni johonkin, leivoin pullaa, jonka kruununa komeili itse tehty hillo. Ja kun päähän vielä iskee ajatus, kenelle minä pullaa paistan, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

 

Kuinka vihaankaan sitä, että yhteiskunta on niin sukupuolittunut ja silti itsekin luo ajatusrakennelmia, jotka pohjautuvat sukupuolten välisiin eroihin. Ajattelee, ettei pysty koskaan tietämään, miltä tuntuu olla mies. Jostain kirjasta mieleen painui lause: ”mistä hän oli oppinut olemaan niin ilmiselvästi mies?”