En muutenkaan nykyään postaa kovinkaan tiheästi, mutta nyt päivitystaukoa selittää sairaus. Olen ollut kipeänä parin päivän päästä kaksi viikkoa. En nyt esitä mitään sairaskertomusta tässä, mutta sanotaan, että viime viikolla kulutin päiviä ja öitä sairaalassa (ensimmäistä kertaa elämässäni) ja  tämä viikko on vielä määrätty kotona pysyttelyä. Varmasti kirjoitan vielä sen elämä on paskaa postauksen, mutta yritän nyt ajatella positiivisia ajatuksia (ketutus on ilman valituspostailuakin niin anakaraa), joten kerron vaikka siitä, kuinka olen alkanut juomaan teetä.

Olen aina aina aina vihannut teetä. Jo lapsena tarhassa olin katkera siitä, että meidän piti iltapäivällä juoda teetä vaikka opettajat lipittivät kahvia. Kahvia olen juonut aina aina aina. Olen kyllä monesti myöhemmällä iällä koettanut juoda teetä. Välillä aiheuttaa nimittäin hieman noloja tilanteita, kun ei vaan saa sitä yhtä kuppia alas kurkustaan.

Aloin kuitenkin joulun jälkeen juomaan rooibosteetä, sillä sain sitä lahjaksi ja olin jo pidempään ajatellut antaa tuolle juomalle mahdollisuuden. Olin ajatellut, että kun se ei kerta ole oikeasti teetä, siinä ei ehkä ole sitä teen makua, joka mua puistattaa. Nyt sairaalassa sitten vedin ihan tavallista teetä kuppitolkulla (tai oikeastaan termaritolkulla) ja sama tahti jatkuu kotona. Onneksi erisorttista teetä löytyy jonkin verran kotoa, sillä vuosien aikana ihmiset eivät ole oppineet, etten juo teetä. Teen juominen sopisi kuulemma imagooni.

Vielä en ole päässyt sille tasolle, että ymmärtäisin ihmisiä, jotka fiilistelevät erilaisia teesortteja, mutta ehkä musta vielä tulee jonkin asteen teehifistelijä, olenhan mä tähänkin asti ostanut niitä ihmisille lahjoiksi ja tuliaisiksi, kun ne tuoksuu niin hyvältä. Mutta ainakin tiedän loppuelämäni, että tammi-helmikuun vaihteessa 2009 aloin juomaan teetä.

Etenkin hunajalla höystettynä kuuma tee irrottaa limaa ja rauhoittaa yskää.