Olen taas kovaa vauhtia hankkimassa ihan oman typeryyteni ja ylpeyteni takia ihan turhaa mielipahaa itselleni ja turhia ongelmia ystävien kanssa. (Pitäisköhän hankkia se parisuhde, ettei tarvitsisi ystävien kanssa draamailla, kuin jokin teiniprinsessa.) Kun mua ei kutsuta johonkin varta vasten, en voi lyöttäytyä mukaan (paitsi joittenkin puolituttujen ollessa kyseessä) ja vaikka en selviäisi yksin jostakin tietystä hommasta, en voi pyytää apua, kun kerta aluksi annettiin ymmärtää, ettei työtä haluta tehdä mun kanssa. Joko teen sen itse tai itken ja teen, mutta apua en mee pyytämään. Naurettavaa, mutta niin mua.

Toiseen seuraan yritänkin sitten tuppautua, mutta sillä tavalla, ettei sitä ollenkaan huomata, paitsi että lopputarkoituksena on tietenkin, että ainakin joku huomaa. Monimutkaista. Ei ollenkaan.

Olinko se todella minä joka viikko sitten paasasi siitä, että ihmisten pitäisi aina vaan puhua suoraan, ettei kaikilla menisi vain turhaa aikaa sen pohtimiseen, että mitähän muut oikein tarkoittavat.

Tai sitten mulla on vaan ollut tällä viikolla ihan liikaa aikaa. Pitäisi ehkä palata niihin viime viikon 13h perättäisiin poissaoloihin omasta mökistä.