Tiedättekö sen tunteen, kun törmää pitkästä aikaa rakkaisiin ystäviin ja he vaikuttavat hirmuisen onnellisilta. Heillä on kaikki hyvin ja mitä mainioimmin ja se loistaa päälle. Ystävä seisoo siinä ihanan kumppaninsa kanssa ja selittää uudesta mukavasta työstään. Silloin on itse vilpittömän onnellinen toisen puolesta. Jokin helkähtää sydämessä. Silloin onihan oikeasti vain iloinen ystävän puolesta.

Ja sitten, myöhemmin, tulee väsyneenä kaupasta, matka on pitkä ja kengät hiertää ja kauppakassit painaa. Olo on kuin turhautuneella ja ylirasittuneella perheenäidillä paitsi, ettei kotona odota sotkuisen kämpän lisäksi perhettä vaan kasan tenttikirjoja. Ajattelee, ettei jaksa enää yhtään. Ei jaksa vaan olla onnellinen muiden puolesta.

Kaveri oli sanonut tulevansa kylään. Voitas vaikka käydä kaupassa ja laittaa ruokaa. Sille tulee kuitenkin taas kaikkea. Käyn yksin kaupassa. Menepäähän nopeemmin, mutta kun haluaisin viettää aikaa ystävän kanssa. Se tulee myöhemmin. Laitan ruokaa. Syödään. Poikakaveri soittaa. Sen pitää mennä nyt. Mut oli kiva nähdä. Nähään hei taas joku päivää, se huutaa eteisestä. Tiskaan. Koitan huudella jotain takaisin. Iloisesti. Vai et sä haluu nähä mua. Sä vaikutat siltä, ettet haluu nähä mua.

Joku muukin on sanonut niin lähiaikoina. Kyllä mä haluan. Mutta haluan, että mun näkemiselle annetaan jotain arvoa. Etten mä ole aina se jonka voi huitaista kintaalla kun on muuta. Tai että mä olen aina se, jonka pitää vaatia sitä tapaamista. Soitella. Enkä mä jaksa, etten mä sais olla onneton. En mä jaksa enää vaan olla onnellinen muitten puolesta.